Siirry pääsisältöön

Surkuhupaisaa

30.06.2012

Kanssamme samassa bussissa matkustaneen mummon mielestä olimme rohkeita. Keski-Suomi kutsui. Kuuleman mukaan Helsingin paras liftauspaikka, kaksi tyttöä, rinkat sekä säälittävännäköinen koira. Kolme tuntia. Kaksi pysähtyvää autoa, joiden määränpää ei ollut edes Helsingin rajojen ulkopuolella. Vilkutuksia, tuijotuksia, puistelevia päitä, hymyjä ja kaksi keskisormea, mutta ei kyytiä.

Vihdoin yksi pysähtyi. Mies sinisessä bemarissa. Jes! Nyt päästiin liikkeelle. Ehkä Järvenpäästä päästäisiin ponnistamaan pidemmälle. Moottoritien ramppi. Tästä me lähdettäisiin. Autoja ei kuitenkaan juuri tullut. Ainakaan sellaisia, joita liftarit tien varressa olisivat kiinnostaneet tai säälittäneet. Onneksi Kotipizzan kotiinkuljetus taltutti nälän. "Ennenkuulumatonta," ne sanoivat. Kaksi ja puoli tuntia ja yksi nainen pysähtyi. Hän oli matkalla Lahteen, mutta tilaa ei ollut kuin yhdelle.

Pessimismi voitti. Tyttöjä kiukutti. "Ei tähän vittu kukaan pysähdy." Kilometrit keskustaan tuntuivat todella pitkiltä. Sanoja ei juuri vaihdettu. Korkeintaan väkivaltaisia ajatuksia. Käveltäisiin rautatieasemalle ja otettaisiin bussi Jyväskylään. Tai juna. Tai edes Lahteen. Mutta eipä ollut mistä ottaa. Itketti ja nauratti. Ylpeys oli pakko niellä ja palata lähijunalla takaisin Pasilaan. "Me tullaan kohta takasin sinne, eikä muuten kestetä yhtään vittuilua!" Huomenna menemme bussilla. Se tosin hajoaa. Järvenpään kohdalla.

Kommentit